Aamupalan jälkeen oli museokierroksen aika. Kierros starttasi Hilton-hotellin (Little Richard asui hotellissa viimeiset hetkensä ja oli tuttu näky paikallisille vilkuttelemassa ohikulkijoille puistonpenkiltä) edessä olevalta aukiolta, jossa sijaitsee Nashville Walk of Fame. Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös Tennesseen korkein rakennus AT&T Building, joka on saanut nashvilleläisiltä lempinimen Batman Building.
Alkuverrytelyn jälkeen suunta sisätiloihin, Country Music Hall of Fame and Museum:iin.Museon näyttelyt sijoittuvat toiseen ja kolmanteen kerrokseen ja katutasossa on valtava myymälä täynnä country-henkisiä vaatteita, kirjoja, soittimia ja muistoesineitä.
Museo käsittää yli 30.000 m2 erilaisia tiloja, joista suurin osa on varattu kattavalle näyttelylle. Näytteillä on koko countrymusiikin historia puuvillapelloilta nykyaikaan: vaatteita, soittimia, autoja ja laitteistoa. Näyttely etenee kronologisessa järjestyksessä, mutta kuvagalleria järjestelee kuvat valitettavasti oman mielensä mukaan. Pahoittelut kuvamäärästä, toivottavasti blogi jaksaa silti latautua. Suurimmassa osassa kuvista on näkyvissä näyttelyvitriinin kyltit, jotka kertovat mistä esineestä on kyse. Itselle kolahti eniten A-team ja Elvis -aiheiset esineet, kuten kullattu Cadillac-limo ja Burtonin kitarat. Oli se toinenkin auto melko näyttävä 🙂 Näyttelyn viimeinen kolmannes piti sisällään 2000-luvun ”countrya”, jota en jaksanut liiemmälti kuvailla, kun kännykkä hehkui punaisena jo näistäkin kuvista.
Museon näyttelyjen jälkeen tulee vielä loppuhuipennus, yli 500m2 pyöreä halli, The Rotunda, jonka seiniä koristaa kaikkien Country Music Hall of Fame:en kutsuttujen artistien plakaatit satunnaisessa järjestyksessä. Muotokuvat ovat parhaimillaan huvittavia, pahimmillaan pelottavia, mutta niiden tarkoitus lienee kuitenkin kunnioittaa artisteja…
Museon edestä lähti kätevästi shuttle bus seuraavaan pyhiinvaelluskohteeseen: RCA Studio B. RCA perusti ensimmäisen levy-yhtiön omistaman studion Nashvilleen vuonna 1954. Studio sijaitsi toimistorakennuksessa ja yhtiöön palkattu tuottaja Chet Atkins alkoi Elviksen vuoden 1956 Heartbreak Hotel -session ja sen tuoman levymyynnin jälkeen haaveilla ”oikeasta” studiosta. RCA ilmoitti Atkinsille, että senkus rakennat, mutta me ei makseta sitä. Onneksi Atkins löysi projektille maksajaksi liikemies Don Maddoxin ja vuonna 1957 valmistui RCA Victor Studio, joka myöhemmin nimettiin Studio B:ksi. RCA vuokrasi tämän 37.000 dollaria maksaneen rakennuksen kahdeksikymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen se jäi tyhjilleen ja toimii nykyisin museona. Studion uusittu laitteisto on toki edelleen toiminnassa tarvittaessa.
Studio oli nykystandardeihin verrattuna hyvin vaarimaton ja sen kenkälaatikko-muoto ei ollut akustisesti optimaalisin bändiäänityksiin. Studion lattiaan on akustisesti parhaaseen kohtaan merkitty sininen rasti, jonka päälle laulusolisti ja -mikrofoni asetettiin. Rastin päältä mm. Elvis laulaa luikautti parisataa biisiä vuosien varrella.
Muita RCA-artisteja studiossa olivat mm. Wille Nelson, Waylon Jennings, Dottie West ja Roy Orbison. Eikä sovi unohtaa myöskään Dolly Partonia, joka kiiruhti innoissaan ensimmäiseen RCA-sessioonsa ja unohti laittaa pysäköidessään vaihteen P:lle, seurauksena, että auto törmäsi studion seinään kovalla pamauksella. Kun studion väki ryntäsi ulos katsomaan, mistä on kyse, Dolly sanoi ”guess I already made my first hit!”.
Studio B:llä oli suuri merkitys ns Nashville Soundin syntymisessä Owen Bradleyn ja Chet Atkinsin tuottaessa ja Bill Porterin äänittäessä.
Eikä kahta ilman kolmatta: museokierroksen viimeisenä Musicians Hall of Fame. Tämä kolahti meikäläiselle enemmän kuin country-museo, sillä täällä oli näyttelyesineitä pääasiassa rockmusiikkia tehneiltä henkilöiltä ja instituutioilta Les Paulista Totoon ja Elton Johnista Blastersiin. Kirjoittelin kuvateksteihin jotain selvennyksiä, muuten kuvat puhukoon puolestaan. Todella upea näyttely, kannattaa käydä!
Viimeinen ilta Nashvillessä lähti käyntiin totuttuun tapaan hotellin kickback-buffasta. Siitä jatkoimme muutaman korttelin verran Broadwayn yli, ”Batman Buildingin” takaa alkavalle Printers Alleylle. Tämä on vähän hiljaisempi baarikatu, jossa on parisenkymmentä baaria, vähemmän tungosta ja meteliä ja n. 20% halvemmat hinnat kuin Broadwaylla. Otimme vähän esimakua Memphisin tunnelmista ja pistäydyimme Bourbon Street Blues and Boogie Barissa. Baarissa oli maanantaijamit ja lauteilla reissun tähän asti paras bändi. Sounditkin olivat hyvät, koska baarissa on hyvä pa ja miksaaja 🙂 Huominen aikainen lähtö pakotti jättämään bluesit tällä kertaa tähän ja tallasimme hotellille pakkailemaan. Aamulla sitten kohti Memphisiä. Passeista ei vieläkään ole kuulunut mitään…
